Tiedän, tämä kysymys on PALJON laajempi kuin pelit, mutta kuten edellisissä artikkelissa tulin maininneeksi, pelit ovat jo tiukasti juurtuneet ihmiskunnan kulttuuriin ja kun kulttuurista puhutaan tarpeeksi laajalla skaalalla tulee kyseinen väistämättä vastaan. Tämän tekstiseinän tarkoituksena on valaista missä MINÄ näen pelien sijaitsevan kyseisessä kysymyksessä.
Sutaisin aihetta jo aiemmassa artikkelissa (Jota tässä blogissa ei tulla ikinä näkemään) nimeltä Patriootit ja Elämä (Viitaten MGS:n salaryhmään). Tämä artikkeli on jatkoa tuosta / syventyvä / paranneltu versio ja tästä syystä sitä ei täällä tule näkymään.
Tulinpahan ihan mielenkiinnon vuoksi hakeneeksi mistä kaikesta Suomessa peli kulttuurista (Huom, ei peleistä itsestään) ylipäätä puhutaan. Harmikseni huomasin, että tämä aihe jäi bloggaajien ja asiasta tietämättömien puuhaksi. Kaikista yleisin kommentti / argumentti jonka näin, oli että pelaaminen olisi "turhaa".
Laitetaanpa nyt siis asiat kerralla järjestykseen ja oikein kunnolla. Ensin olisi ehkä syytä selvittää mitä minä tarkoitan "elämän tarkoituksella" tässä artikkelissa. Tässä artikkelissa puhun vain ja ainoastaan tarkoituksen henkilökohtaisella tasolla enkä lainkaan siitä, että mikä on elämän tarkoitus olisi minkään laajemman yhdyskunnan kannalta. Ainoastaan henkilökohtaisella tasolla.
Uskon, että suurin osa ihmisistä ei elä tehdäkseen töitä, vaan tekee töitä elääkseen. Tämän seurauksena kaikki mitä teet sen eteen, että pääset "hyviin töihin" on turhaa (Turhalla tarkoittaen kaikkea mikä ei aja yksityisen henkilön elämän tarkoituksen mukaisia asioita) mukaanlukien useimmiten kaikki koulut, koulutukset ja tutkinnot. Tiedän, tämä kuulostaa älyttömältä, mutta pysykää mukana loppuun saakka ja EHKÄ minun ajatus vielä aukenee.
Kun poimitaan asioita jotka ovat yksityisen henkilön elämän tarkoituksen mukaisia asioita, niin nämä kaikki asiat ovat päällimmäisenä mielessä jokaisen kuolinpedissä muistoina. Yksityisen henkilön elämän tarkoitus on ne asiat, jotka ovat tälle henkilölle kaikkein tärkeimmät, eniten mieluisia, tai voimakkaimpia tunteita herättäviä asioita.
Tässä vaiheessa kukaan ei rupea nipottamaan siitä onko tuon henkilön kaikki muistot, saavutukset, tunteelliset huippu ja alemmuus hetket tapahtumia jotka tapahtui oikeassa elämässä vai ei.
Kuvittele jos vaikka sisaruksesi olisi kuolemassa ja hän mainitsee, että hänelle tärkeimpiä hetkiä elämässä oli jokin hetki pelissä. Oli se sitten yksin, tai moninpelissä, sillä ei ole merkitystä. Pystyisitkö todella sanomaan tuolle henkilölle, että hänen tunteella / muistolla ei ole merkitystä, koska peleillä ei ole merkitystä?
Tunne elämä, kokemukset ja hyvän olon tunteet ovat elämässä tärkeimpiä. Ei se, että tienaa hirveästi ja omistaa roinaa, et sinä sitä roinaa pysty kuollessasi hirveästi hivelemään, mutta muistoja kyllä ainakin hetken aikaa.
Mutta ei pelien paikka elämässä rajoitu pelkästään muistoihin. Kyllä, peleillä on luontaisena fyysisen liikkumisen vähyys, mutta hyvänä puolena (Jotka ihmiset niin innokkaasti jättävät mainitsematta) on, että mentaaliset ja henkiset kyvyt paranevat. Englannin kielen sujuva osaaminen on lähes pakollista pelaajille, onko tämä haitallista itse elämälle? Tunteiden käsittely on pakollista pelaajille, onko tämä haitallista elämässä oikeissa tilanteissa? Jotkin pelit vaativat hallinnollisia, johtamis ja kommunikaatio kykyjä. Onko näiden harjoittelu turhaa tosi elämässä? Entä historia, jota myös tehokkaasti oppii pelien kautta?
Tässä hieman esimerkkejä yksittäisistä peleistä:
Gran Turismo, ajosimulaattori.
Tuskin kenestäkään 'Häkkistä' tulee ajotaitojen suhteen pelkästään tätä pelaamalla, mutta ihan varmasti tämän pelaaminen kehittää auton ajamiseen vaadittavia taitoja. Ellei muuta niin ainakin ajamiseen vaadittavia periaatteita.
Romance of the Three Kingdoms, historiallinen vuoropohjainen strategia peli.
Koska peli sijoittuu keskelle oikeaa historiallista aika kautta ja pyrkii hyvin tarkasti kuvastamaan ajan tapahtumia, peli soveltuu mainiosti historian tiedon kartuttamiseen. Olet johtajana tapahtumien keskellä ja joudut itse tasapainottelemaan käskyläisten ja resurssien kanssa.
Metal Gear Solid sarja, taktinen hiiviskely.
Tämä pelisarja keskittyy paljon ihmiskunnan filosofisiin, moraalisiin ja myös raadollisiin kysymyksiin. Henkilökohtaisesti tämä pelisarja tarjosi minulle äärimmäisen arvokkaita ja ennenkaikkea voimakkaita tunteita, ajatuksia ja filosofisia näkemyksiä, joiden osittaisena seurauksena kirjoitan tätäkin artikkelia.
Melkeinpä mikä tahansa MMORPG, jossa pystyy perustamaan omia klaaneja / yhteisöjä.
Tällaista lähemmäksi ei yksinkertaisesti voi päästä johtamisen, kommunikaation, tai organisoinnin harjoittelua. Mikäli johdat, tai olet yksi yhteisön, klaanin tai minkä hyvänsä upseereista, sinun on pakko harjoittaa näitä taitoja sillä vastapuolella on AINA oikea ihminen, oikeilla ongelmilla, vaateilla ja tunteilla. Luontaiset johtajan taidot tulevat hyvin nopeasti esille.
Haluan ehdottomasti kuulla, mikäli joku tämänkin luettuaan pystyy mitenkään sanomaan, että pelit olisi haaskuuta, tai arvottomia, tai on kysymyksiä artikkelin suhteen. Haluan ehdottomasti selventää näkemykseni tämän asian suhteen kaikille.
Yksi asia on kuitenkin hyvä muistaa. En missään nimessä aio väittää, että ainoastaan peleillä olisi merkitystä, tai että olisi edes se merkityksellisin. Tämä olisi mahdotonta, sillä puhuin pelkästään yksityisellä tasolla ja jokaiselle ihmiselle eri asiat ovat eri arvoisia. Yksi asia kuitenkin mielestäni on tärkeää muistaa.
Sillä ei ole merkitystä onko muistot, ajatukset, tai tunteet peräisin todellisesta elämästä. Ainoastaan sillä on merkitystä mitä ne sisältävät. Peleistä saatava ajatus ei välttämättä ole väärä sen takia, että se on pelistä.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
lauantai 21. elokuuta 2010
Se on vain sotaa...
Tämän kertainen konsolisota on aika mielenkiintoinen verrattaessa 90-luvun vastaavaan. Silloin Sega tunnetusti mainosti jenkeissä lauseella "Sega does what Nintendon't." Niille, jotka eivät englantia kovin hyvin tunne sanottakoon että kyseessä on sanaleikki joka sanoo "Sega tekee mitä Nintendo ei." Nykyäänhän moinen lausahdus missään mainoksessa olisi melkeinpä jopa skandaalinomaista.
Joka tapauksessa jotenkin olen saanut tunteen tuota aikaa katsellessa, että konsolien tekijät olivat paljon aggressiivisempia, kuin mitä he ovat tänään. Nykyään jos aloittaa keskustelun itse pelaajien kesken, niin he alkavat riitelemään näiden yhtiöiden puolesta. Ja se on yleensä melko ilkeää katseltavaa. Mistä ihmeestä tämä älytön hyökkääväisyys pelaajien kesken oikein johtuu?
Itseasiassa... se ei ole pelkästään pelaajien kesken. Tätä näkee paljon myös silloin, kun joku yrittää sanoa mitään vähänkään puoli negatiivista peleistä, tai pelaamisesta. Reaktio on välitön ja erittäin voimakas.
Minkä ihmeen takia pelaajien pitää reagoida kaikkeen niin raadollisesti? Eikö se lopulta johda juuri päinvastaiseen johtopäätökseen, kuin mitä tällä haetaan? On toki totta, että peleistä ja pelaajista sanotaan paljon asioita jotka eivät käytännössä ole koskaan ollut totta ja se suututtaa, toki. Mutta asia on eri, kun esitetään asiallista kritiikkiä asiallisesti. Eikä sen välttämättä tarvitse olla edes kritiikkiä. Vähän aika sitten eräs elokuva puolella oleva vaikuttava tekijä (Rogert Ebert, jos välttämättä haluatte tietää) hutaisi puoli huolimattomasti ilmaan lauseen "Pelit eivät ikinä voi olla taidetta." Tämä aiheutti pelaajissa aivan julmetun reaktion ja Ebert hukkui asiallisiin ja asiattomiin viesteihin.
Itseasiassa... tätä ei tapahdu ainoastaan pelaajien kesken. Mikäli katsoitte viime artikkelini videon, niin huomaatte että pelejä / pelaajia edustava taholla välähti kaikki hälytys sireenit ja vilkut päälle kun tämän vastapuoli alkoi edes vihjaista että pelialalla on parantamisen varaa joissakin alueissa. Tästä johtuen hänen vastalauseensa tuli esille melkoisella negatiivisella ja melkeinpä agressiivisella voimalla ajoittain.
En sano, etteikö muualla maailmalla olisi vielä paljon opittavaa peleistä ja pelaajista. Mutta samalla jos me halutaan että meitä kunnioitetaan ja ehkäpä joskus jonakin päivänä pelejäkin pidettäisiin taidemuotona. Toisinsanoen, pelimaailmalla on toki vielä paljon parantamisen varaa, mutta kaikkista eniten parantamisen varaa on meillä pelaajilla itsellämme sen suhteen miten me esitämme peli kulttuuria muille.
Me haluamme osoittaa että pelaaminen ei osoita ylimääräistä agressiivisuutta... mutta jos kaikki pelaajat ragoivat pieneenkin kritiikkiin, kuin vihainen apinalauma... tuota väitettä voi olla todella vaikea kumota ja tämän seurauksena pelien arvostus ihmiskunnassa tulee jäämään pieneksi siihen nähden mitä se voi olla.
Joka tapauksessa jotenkin olen saanut tunteen tuota aikaa katsellessa, että konsolien tekijät olivat paljon aggressiivisempia, kuin mitä he ovat tänään. Nykyään jos aloittaa keskustelun itse pelaajien kesken, niin he alkavat riitelemään näiden yhtiöiden puolesta. Ja se on yleensä melko ilkeää katseltavaa. Mistä ihmeestä tämä älytön hyökkääväisyys pelaajien kesken oikein johtuu?
Itseasiassa... se ei ole pelkästään pelaajien kesken. Tätä näkee paljon myös silloin, kun joku yrittää sanoa mitään vähänkään puoli negatiivista peleistä, tai pelaamisesta. Reaktio on välitön ja erittäin voimakas.
Minkä ihmeen takia pelaajien pitää reagoida kaikkeen niin raadollisesti? Eikö se lopulta johda juuri päinvastaiseen johtopäätökseen, kuin mitä tällä haetaan? On toki totta, että peleistä ja pelaajista sanotaan paljon asioita jotka eivät käytännössä ole koskaan ollut totta ja se suututtaa, toki. Mutta asia on eri, kun esitetään asiallista kritiikkiä asiallisesti. Eikä sen välttämättä tarvitse olla edes kritiikkiä. Vähän aika sitten eräs elokuva puolella oleva vaikuttava tekijä (Rogert Ebert, jos välttämättä haluatte tietää) hutaisi puoli huolimattomasti ilmaan lauseen "Pelit eivät ikinä voi olla taidetta." Tämä aiheutti pelaajissa aivan julmetun reaktion ja Ebert hukkui asiallisiin ja asiattomiin viesteihin.
Itseasiassa... tätä ei tapahdu ainoastaan pelaajien kesken. Mikäli katsoitte viime artikkelini videon, niin huomaatte että pelejä / pelaajia edustava taholla välähti kaikki hälytys sireenit ja vilkut päälle kun tämän vastapuoli alkoi edes vihjaista että pelialalla on parantamisen varaa joissakin alueissa. Tästä johtuen hänen vastalauseensa tuli esille melkoisella negatiivisella ja melkeinpä agressiivisella voimalla ajoittain.
En sano, etteikö muualla maailmalla olisi vielä paljon opittavaa peleistä ja pelaajista. Mutta samalla jos me halutaan että meitä kunnioitetaan ja ehkäpä joskus jonakin päivänä pelejäkin pidettäisiin taidemuotona. Toisinsanoen, pelimaailmalla on toki vielä paljon parantamisen varaa, mutta kaikkista eniten parantamisen varaa on meillä pelaajilla itsellämme sen suhteen miten me esitämme peli kulttuuria muille.
Me haluamme osoittaa että pelaaminen ei osoita ylimääräistä agressiivisuutta... mutta jos kaikki pelaajat ragoivat pieneenkin kritiikkiin, kuin vihainen apinalauma... tuota väitettä voi olla todella vaikea kumota ja tämän seurauksena pelien arvostus ihmiskunnassa tulee jäämään pieneksi siihen nähden mitä se voi olla.
lauantai 14. elokuuta 2010
Pelien vaikutus
Tiedän, tiedän... puhuin jo tästä asiasta aikasemmin, mutta mielestäni aihe on erittäin tärkeä eikä pelkästään vain pelaajille. Uskon, että suurinosa pelaajista on samaa mieltä kanssani, kun väitän että henkilöt jotka eivät pelaa mitään tuskin täysin ymmärtävät mistä on kyse. Ongelmaksi tämä syntyy kun juuri nämä henkilöt rupevat kuitenkin kritisoimaan pelejä syntipukkeina ties mille kauheuksille.
Tulin katsoneeksi erään väittelyn peliyhteisön ylläpitäjän ja lasten käyttäytymis tutkijan kanssa. En nyt muista nimiä, mutta voin koittaa kaivaa linkin videoon, jos vain muistan. :p
Hämmästykseni huomasin, että kerrankin aiheesta näyttäisi pikkuhiljaa tulevan oikeaa tutkimusta. Kuitenkin tämä tutkija itsekin myönsi, että aika paljon täytyy töitä lisää tehdä, ennenkuin mitään voidaan sanoa varmasti. Käytännössä kuitenkin jo tehdyissä tutkinnoissa on havaittu, että väkivaltaisten pelien aiheuttamat muutokset lapsen käytöksessä tuntuisi olevan riippuvainen ainakin kolmesta tekijästä. Ikä, Älykkyysosamäärä, mutta kaikkein eniten tuntui vaikuttavan aikuisen läsnäolo, jonka kanssa lapsi pystyi selvittämään ruudulla tapahtuvat asiat. Olivatko ne oikein? Miten muutoin olisi voinut toimia?
Pitäisikö valtion, tai median sitten jotenkin reagoida tähän? Omasta mielestäni... ehdottomasti. Vaikka nuo tutkimukset olisivatkin kuinka keskeneräisiä, tai vaikka kuinka huuhaata, pelien myynnissä ja vanhempien yleissivistyksessä aiheessa on selvästi parantamisen varaa jokatapauksessa. Joissakin kaupoissa on yhä alaikäisten mahdollista ostaa K18 pelejä ilman välikäsiä ja alaikäiset saavat näitä pelejä monta kertaa enemmän välikäsien kautta. Useimmiten nämä välikädet ovat omat vanhemmat.
Selvästikin näissä molemmissa tapauksissa on jokatapauksessa parantamisen varaa. ESRB:n systeemi on erittäin yksinkertainen ja helppo, eikö olisi pikku hiljaa aika ruveta oikeasti soveltamaan sitä? Mutta vielä tärkeämpää olisi vanhempien mukana olo lasten pelatessa. Pelit eivät ole lapsenvahteja, ne tuovat esiin voimakkaita tunteita, mielikuvia ja kysymyksiä, joiden lasten olisi hyvä selvittää vanhempien kanssa mikäli he itse eivät niitä ymmärrä, tai ymmärtävät väärin.
En nyt tietenkään ole väittämässä, kuten niin monet muut tietämättömät, että pelit turmelisivat ihmisiä. Mutta pystyykö kukaan väittämään, että lasten täytyisi saada GTA:ta ja Hot Coffeyta käsiinsä, tai etteikö vanhempien sivistyksessä olisi parantamisen varaa? Niinpäniin....
Huomasin tuossa väittelyssä aika mielenkiintoisen asian... taidanpaa kirjoittaa siitä seuraavaksi.
Väittely: http://www.youtube.com/watch?v=LFCUSZ8sDMw
Tulin katsoneeksi erään väittelyn peliyhteisön ylläpitäjän ja lasten käyttäytymis tutkijan kanssa. En nyt muista nimiä, mutta voin koittaa kaivaa linkin videoon, jos vain muistan. :p
Hämmästykseni huomasin, että kerrankin aiheesta näyttäisi pikkuhiljaa tulevan oikeaa tutkimusta. Kuitenkin tämä tutkija itsekin myönsi, että aika paljon täytyy töitä lisää tehdä, ennenkuin mitään voidaan sanoa varmasti. Käytännössä kuitenkin jo tehdyissä tutkinnoissa on havaittu, että väkivaltaisten pelien aiheuttamat muutokset lapsen käytöksessä tuntuisi olevan riippuvainen ainakin kolmesta tekijästä. Ikä, Älykkyysosamäärä, mutta kaikkein eniten tuntui vaikuttavan aikuisen läsnäolo, jonka kanssa lapsi pystyi selvittämään ruudulla tapahtuvat asiat. Olivatko ne oikein? Miten muutoin olisi voinut toimia?
Pitäisikö valtion, tai median sitten jotenkin reagoida tähän? Omasta mielestäni... ehdottomasti. Vaikka nuo tutkimukset olisivatkin kuinka keskeneräisiä, tai vaikka kuinka huuhaata, pelien myynnissä ja vanhempien yleissivistyksessä aiheessa on selvästi parantamisen varaa jokatapauksessa. Joissakin kaupoissa on yhä alaikäisten mahdollista ostaa K18 pelejä ilman välikäsiä ja alaikäiset saavat näitä pelejä monta kertaa enemmän välikäsien kautta. Useimmiten nämä välikädet ovat omat vanhemmat.
Selvästikin näissä molemmissa tapauksissa on jokatapauksessa parantamisen varaa. ESRB:n systeemi on erittäin yksinkertainen ja helppo, eikö olisi pikku hiljaa aika ruveta oikeasti soveltamaan sitä? Mutta vielä tärkeämpää olisi vanhempien mukana olo lasten pelatessa. Pelit eivät ole lapsenvahteja, ne tuovat esiin voimakkaita tunteita, mielikuvia ja kysymyksiä, joiden lasten olisi hyvä selvittää vanhempien kanssa mikäli he itse eivät niitä ymmärrä, tai ymmärtävät väärin.
En nyt tietenkään ole väittämässä, kuten niin monet muut tietämättömät, että pelit turmelisivat ihmisiä. Mutta pystyykö kukaan väittämään, että lasten täytyisi saada GTA:ta ja Hot Coffeyta käsiinsä, tai etteikö vanhempien sivistyksessä olisi parantamisen varaa? Niinpäniin....
Huomasin tuossa väittelyssä aika mielenkiintoisen asian... taidanpaa kirjoittaa siitä seuraavaksi.
Väittely: http://www.youtube.com/watch?v=LFCUSZ8sDMw
Tilaa:
Kommentit (Atom)